22.4.-2.5.2026
Nupullaan oleva amaryllis kasvatti kukkanupun vartta ja mietinkin, sumutanko tähän ruukkuun laisinkaan torjunta-ainetta. Nyt vähän harmittaa, kun aineen suihkutuksen jälkeen, havaitsin kukkavarressa kolon. Ehkä se oli torjunta-aineen seurausta.
Jännitysnäytelmä jatkuu. Selviääkö nuppu? Toivottavasti ainakin amaryllissipulini selviävät. :)
]]>
Kotimaassa tapahtuu. Olemme saaneet viime viikolla seurata kahdenlaista Suomen alavireisen talouskunnon kohentamistyyliä.
Ensinnäkin, saimme lukea kolmesta tärkeästä taloudellisesta uutisesta.
Historia on tässä tärkeä. TK Elevator:n juuret ovat saksalaisessa Thyssenissä, jolle Pekka Herlin oli jo omana aikanaan myymässä Konetta masentuneena siitä, ettei perheestä tuntunut löytyvän työn jatkajaa. Onneksemme Kone pysyi Herlinien perheellä.
5/5 pistettä yksityisyrityksille, niiden johdolle ja laajalle asiantuntemukselle organisaatioissa!
Toiseksi, poliitikkojen vaalikiima on alkanut pursua yli äyräiden.
Kakkosluokan poliitikot jatkavat ala-arvoista kohkaamistaan ja riitelyään kansan silmien edessä. Vihreiden Sofia Virta ja Perussuomalaisten Wille Rydman äyskivät toisilleen YLE:n A-studiossa. Keskustelu oli täysin merkityksetöntä, turhaa, masentavaa ja lohdutonta, erityisesti kansakunnan tulevaisuuden kannalta, jos tällaiset meuhkaajat päästetään päättämään taloutemme suuntaviivoista. Johtaminen on muutakin kuin tappelua asioista; se on myös ihmissuhdetaitoja ja viileää analyysiä.
0/5 pistettä Sofia Virralle ja 1/5 pistettä Wille Rydmanille, joka sentään jonkin aikaa yritti maltillista linjaa.
Pääministeri Petteri Orpon ja SDP:n haastajan Antti Lindtmanin keskustelu samaisessa ajankohtaisohjelmassa oli astetta sivistyneempää, mutta taustalla oli samanlainen jankkaava ja omaa itseä korostava henki. Minä olen aina oikeassa, sinä aina väärässä! Meidän puolue tekee kaiken oikein, teidän puolue kaiken väärin! Näillä linjoilla keskustelu eteni. Kuin kaksi lasta tappelemassa lelusta.
Molemmille 2/5 pistettä.
Milloin eteemme astuu poliitikko, joka ei vain valmistaudu seuraaviin vaaleihin ja vallan keräämiseen (ja oman aseman varmistamiseen) vaan sanoo vastustajalleen esimerkiksi: ”Mielestäni sinun puolueesi on tehnyt hyvää työtä vaikeissa olosuhteissa, kunnioitan saavutuksianne, olette varmasti pyrkineet tekemään parhaanne Suomen eteen. Meidän puolueellamme on erilainen linja, ja siksi ratkaisumme ovat erilaisia. Ehdotan, että lyömme päämme yhteen, ja mietimme yhdessä miten Suomi saadaan nousuun jommankumman menetelmillä. Ehkä löytäisimme toistemme mielipiteistä hyviä ideoita, ja päätyisimme jonkinlaiseen kompromissiin. Tärkeintä on Suomen kukoistus. Yhteistyö on tärkeintä!”
Luulenpa, että kansa olisi valmis hurraamaan.
--
Kansa keskustelee siitä, mitä tiedotusvälineet sille syöttävät. Kansa keskustelee myös asioista, joita se paremmin ymmärtää. Siksi tärkeämpää tuntuu olevan keskustelu pienistä, tunteita herättävistä, kunkin omaa pientä elämää koskettavista tai jopa absurdeista asioista. Tai käydään ”arvokeskustelua”. Tähän tietämättömyyden ja näkemyksettömyyden rakoon poliitikot iskevät.
Ihmiset kiehuvat jonkin vähemmistöryhmän (eivät siis enemmistön, ihme kyllä) oikeuksien tai pienten sotekysymysten parissa – joissa kaikissa on kyse siitä, miten rahaa käytetään, ei siitä miten sitä ansaitaan. En huomaa yhtä kiihtyneitä (tai pikemmin innostuneita) keskusteluja talouselämämme tämän viikkoisista saavutuksista.
Samaan aikaan monissa yrityksissä joukko valioyksilöitä pohtii, miten Suomen kansantalouteen saadaan lisää miljardeja, lisää työllisyyttä, lisää hyvinvointia, lisää hyvää kansainvälistä mainetta. Työtä vuorotta sekä oman firman että Suomen hyväksi. Paitsi jos poliitikot yritysvihamielisyydessään ajavat yhtiöitä pois Suomesta.
Politiikkaan eivät parhaat ajaudu, ja sen huomaa. Jopa puolueen puheenjohtaja- ja ministeritasolla on liian usein haroaivoisia ajattelijoita, jotka pelaavat lähinnä tuntemuksillaan, uskomuksillaan ja kuvitelmilla – ja tietenkin haaveilla äänisaaliista. Harva heistä unelmoi - ainakaan ääneen - yhteistyöstä ja kansan parhaasta.
Ja he pelaavat vihalla vastustajia kohtaan. Ja yrityksellä saada äänestäjä uskomaan, että jos annetaan hänelle katteettomia lupauksia, saadaan ääniä omalla porukalla.
Siteeksi otetaan toki numeroita ja faktaa. Mutta vain siteeksi. Ja niitä kieputellaan oman ajatusmaailman suuntaan, eikä suinkaan – kuten pitäisi – muuteta ajatusmaailmaa faktan suuntaan.
Voisimmeko me kansalaiset herätä vaatimaan jotain täysin muunlaista?
--
Yksityissektoria ilman mikään ei toimisi, ei myöskään valtionhallinto, koska sieltähän verot tulevat. Kuvitellaanpa tilanne, jossa olisi sosialisoitu valtiolle yritystoiminta. Luuleeko joku, että Sofia Virta tai Wille Rydman olisi muuttunut taitavaksi, harkitsevaksi johtajaksi ja nostanut Koneen tai Nokian maailmanluokan toimijoiksi?
Entä miten kävisi verotuloille tai työllisyydelle, jos ei olisi yrityksiä ja niiden palkkaamia henkilöitä?
No, myönnetään, jotkut vieläkin kuvittelevat, että sosialismi olisi vastaus kaikkeen, taustalla kuvitelma siitä, että ammattitaidon voi korvata ”yhteisyydellä” ja ”demokraattisella päätöksenteolla”. Mutta turha kai toistaa, että sosialismi ei kaikesta tasa-arvoistamisestaan ja (näennäisesti) yhteisestä päätöksenteostaan huolimatta ole toimiva järjestelmä.
Asiantuntemuksella on merkitystä! Ja pitkäjänteisellä, innostuneella yrityksen toiminnan kehitttämisellä.
Parhailla poliitikoilla on kyllä ammattitaitoa, mutta harvoin he pääsevät sitä politiikan aggressiivisessa ja idioottimaisessa suossa tuomaan esiin.
Siksi tälläkin hetkellä hyvät uutiset tulevat tahoilta, joita eräät puolueet yrittävät saada kansan vihaamaan: suuryrityksiltä, menestyviltä startupeilta, niiden strategisesti oikeita ratkaisuja kovalla työllä ja hyvällä näkemyksenotolla tekeviltä omistajilta ja johtajilta, joilta pitäisi näiden puolueiden mukaan lähinnä estää ”ylisuurten palkkojen” saanti, ei ihailla ja kannustaa yhä parempiin suorituksiin, joiden tuotto looppujen lopuksi sataa yhteiseen laariin.
Meillä on poliitikkoja, jotka vastustavat perintöveron poistoa, koska se kuulemma lisää ”eriarvoisuutta”. Vaaditaan jopa sataprosenttista perintöveroa. Käytännössä tuo tarkoittaisi yritysmaailmassa joko yhtiön tuhoa tai siirtymistä valtion haltuun. Haluaisinpa nähdä, miten kävisi, jos jokin yksityisessä omistuksessa ja päätäntävallassa oleva yritys päätyisi valtion käsiin huutavien ja haihattelevien poliitikkojen hoidettavaksi.
]]>Ei sitä lempeää, mutta määrätietoista sävyä, joka lausui joka aamu täsmälleen samat sanat: “Hyvää huomenta. Tänään on optimaalinen päivä.” Ei sitä kevyttä värähdystä ranteessa, joka varmisti, että hän todella oli hereillä — ja että hän myös pysyisi oikeassa rytmissä.
Tänä aamuna ääni kuitenkin viipyi.
Se ei tullut heti kuudelta.
Se oli pieni asia. Niin pieni, että järjestelmä luokittelisi sen merkityksettömäksi. Mutta Elias tunsi sen kehossaan ennen kuin ehti ajatella sitä: epätasapaino.
Hän avasi silmänsä varovasti, kuin peläten rikkovansa jotain näkymätöntä.
Huone oli paikallaan. Seinät olivat sileät ja vaaleat, ilman jälkeäkään kulumisesta. Ikkunan takana Stockholm levittäytyi täydellisenä — liian täydellisenä. Yksikään valo ei vilkkunut, yksikään varjo ei ollut väärässä paikassa.
Mutta hiljaisuus oli väärä.
Elias nousi istumaan. Rannelaite oli paikallaan, himmeänä. Ei viestejä. Ei ohjeita. Ei korjausta.
Se ei ollut koskaan ennen ollut hiljaa näin pitkään.
Hän nousi sängystä ja astui lattialle, joka mukautui kevyesti jalan alle. Kaikki toimi. Kaikki oli kuten piti. Paitsi että jokin puuttui.
Sitten — myöhässä — ääni palasi.
“Hyvää huomenta. Tänään on optimaalinen päivä.”
Sama lause. Sama sävy.
Mutta Elias oli jo ehtinyt kuulla hiljaisuuden.
Ja sitä ei voinut enää perua.
—
Työmatkalla ihmiset liikkuivat kuten aina: tasaisina virtoina, oikeissa nopeuksissa, oikeisiin suuntiin. Kukaan ei törmännyt toiseen. Kukaan ei epäröinyt.
Elias huomasi kuitenkin jotain, mitä ei ollut ennen nähnyt.
Yksi mies seisoi liikkumatta keskellä kulkuväylää.
Ei kauan. Ehkä sekunnin. Ehkä kaksi.
Mutta se riitti.
Ihmisvirta kiersi hänet sulavasti, kuin vettä jakava kivi. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei katsonut. Paitsi Elias.
Miehen katse oli tyhjä — ei rauhallinen, ei keskittynyt. Tyhjä.
Sitten rannelaite värähti.
Miehen hartiat nytkähtivät. Hän otti askeleen eteenpäin ja sulautui virtaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Elias tunsi oman laitteensa värähtävän heti perään.
Yksi, lyhyt pulssi.
Varoitus? Vai muistutus?
Hän hymyili automaattisesti. Se tuli lihasmuistista.
Mutta ajatus ei seurannut mukana.
—
Työpaikalla kaikki oli täsmällistä. Näytöt syttyivät oikealla hetkellä, tehtävät avautuivat ilman viivettä. Elias istui paikalleen ja antoi sormien liikkua.
Hän käsitteli dataa, jota ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt. Se virtasi hänen lävitseen, muuttui muotoon, joka oli järjestelmän kannalta hyödyllinen.
Hän oli hyvä siinä.
Kaikki olivat hyviä siinä, mitä heidän piti tehdä.
Mutta tänään yksi rivi jäi hänen eteensä pidemmäksi aikaa.
Se ei ollut virhe. Ei suoraan.
Se oli… poikkeama.
Numero, joka ei sopinut kuvioon.
Pieni ero. Tuskin havaittava.
Järjestelmä ei reagoinut siihen heti.
Elias vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsonut häntä. Kukaan ei koskaan katsonut, ellei ollut tarvetta.
Hänen rannettaan ei värisyttänyt.
Hitaasti, lähes huomaamatta, hän siirsi rivin syrjään.
Ei poistanut.
Vain siirsi.
Hänen sydämensä löi hieman nopeammin.
Se tuntui oudolta.
Se tuntui… elävältä.
—
Iltapäivällä taivas oli edelleen täydellinen.
Liian täydellinen.
Elias pysähtyi hetkeksi ikkunan ääreen ja katsoi ylös. Hän yritti muistaa, miltä pilvet näyttivät silloin, kun ne eivät olleet järjestettyjä.
Muisto ei tullut kokonaisena.
Vain tunne.
Jokin epäsäännöllinen. Jokin vapaa.
Hänen rannelaite värähti.
Tällä kertaa pidempään.
Elias hymyili jälleen.
Mutta nyt hänen katseensa ei laskeutunut heti alas.
Ja jossain syvällä järjestelmässä jokin merkitsi sen ylös.
]]>